Kun monella mun kaverilla on jo selkeä visio siitä, mitä he haluavat tehdä työkseen, minä olen ihan ulapalla. Tiedän vain, että minua kiinnostaa ainakin yhteiskunnallinen vaikuttaminen, viestintä, auttaminen, elokuvat, musiikki ja psykologia. Eniten haluaisin tehdä jotain sellaista, jolla olisi jotain merkitystä. Tietysti kaikella on merkitystä, mutta haluaisin oikeasti kunnolla vaikuttaa maailman menoon ja asioihin. En vain tiedä vielä miten. Kiinnostuksenkohteista mulla ei ole ainakaan pulaa, mutta en tiedä, missä olisin vahvimmillani ja mikä vaihtoehdoista olisi ylitse muiden. Ja kun olisi se "lempparialue" selvillä, niin pitäisi keksiä vielä se tietty ammatti, jota ryhtyisi sitten opiskelemaan!
Tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että kaipaan hengähdystaukoa. En välttämättä heti edes jaksa pyrkiä minnekään, ainakaan jos mulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä haluaisin tarkalleen ottaen tehdä. En halua tehdä hätäistä päätöstä tai yrittää päästä jonnekin, koska "en keksinyt muutakaan". Toki ammattia voi aina vaihtaa (ja tulevaisuudessa moni luultavasti joutuukin tahtomattaan, koska maailma muuttuu ja ammatteja katoaa), mutta haluan silti miettiä enkä hätiköidä. Haluan löytää sen todellisen palon johonkin tiettyyn ammattiin. Jos olen ensi keväänä kirjoitusten aikaan vielä samoilla fiiliksillä, pidän ehdottomasti välivuoden. Sen aikana on hyvin aikaa miettiä, mikä olisi se oma juttu. Jos satun silloin olemaan nykyisen poikaystävän kanssa yhdessä, mikään ei estäisi lähtemästä Saksaan. Ja siinä vaiheessa varmasti haluaisinkin 19 kuukauden kaukosuhteen jälkeen. Mieluummin mä siellä välivuotta viettäisin töitä tehden ja kieltä opetellen poikaystävän viekussa kuin täällä Suomessa. Onhan se iso muutos jättää tänne kaikki tutut asiat, koti, ystävät ja perhe, mutta Saksa ei ole kaukana, ja aina sieltä voi takaisin tulla, jos kaikki ei menekään putkeen. Lennotkaan eivät maksa omaisuutta. Lukion saksan kurssien ja vuoden Saksassa asustelun jälkeen kieli olisi varmasti niin hyvin hallussa, että voisin jäädä opiskelemaan sinnekin, jos poikaystävän kanssa menisi hyvin - tai vaikka ei menisikään. Tietysti yhtä hyvin voisin myös palata takaisin Suomeen opiskelemaan tai lähteä jonnekin muualle, esimerkiksi Ruotsiin.
Onneksi minunlaisianikin riittää. On lohduttavaa, ettei ole ainut, joka ei vielä tiedä mitä haluaa. Pitäisikö sitä edes tietää? Ei minusta. Tuntuu siltä, että ympärillä on sosiaalista painetta ja nuoria yritetään saada työelämään mahdollisimman nopeasti. Ei saisi hetkeksikään jäädä haahuilemaan, sillä sehän on paheksuttavaa. Haluaisin kuulla teidän ajatuksianne aiheesta! Olisi kivaa lukea erityisesti kommentteja niiltä, jotka eivät myöskään tiedä, mitä haluavat ja niiltä, jotka ovat lähteneet opiskelemaan tai viettämään välivuotta ulkomaille. Toki otan mielelläni kaikenlaiset kommentit vastaan.
